Unionin hamsterit

Päivitetty 27.4.2015

Esitin naisekonomistien tilaisuudessa hiljattain kysymyksen: Miksi leikkauksia perustellaan väestön ikääntymisellä, vaikka Euroopan Unionissa on runsaasti työvoimaa tarjolla? Toimivan yhtenäisen valuutta-alueen vähimmäisvaatimuksia kun ovat toimivat yhtenäiset työmarkkinat ja tulonsiirrot. Siinä missä maiden väliset tulonsiirrot nostetaan ajoittain esiin, EU:n sisäisistä työmarkkinoista etupäässä vaietaan.

Pohjustin kysymystäni myös viittaamalla Saksan haluttomuuteen elvyttää, mikä jättää euroalueen lähestulkoon riippuvaiseksi EKP:n rahapolitiikan onnistumisesta. Koska kasvu on heikkoa, ellei olematonta, on Suomessakin puhuttu valtiontalouden sopeutuksesta tarvittavine leikkauksineen tai rakenteellisine uudistuksineen. Leikkauksien perusteluissa mainitaan usein väestön ikääntymisestä johtuva rakenteellinen budjettivaje. Kysymykseni kuitenkin lässähti, kun vastauksessaan Suomen Pankin pääjohtaja kielsi puhuneensa Suomen ikääntymisestä.

Hänen mukaansa Suomessa ei myöskään ole leikattu, vaan päinvastoin elvytetty vuosikausia. Hän nosti esiin myös valtion nopean velkaantumisvauhdin ulkomaille. (Tämä tiivistys siis oma käsitykseni siitä mitä Liikanen sanoi. Toivottavasti se teki oikeutta). Jos nyt kuitenkin tarkkoja ollaan, niin valtion menojen ja velan kasvu ei ole synonyymi elvytykselle. Velan kasvun taustalla vaikuttavat alentuneet verotulot ja kasvaneet työttömyysmenot toimivat automaattisina stabilisaattoreina, mutta elvytyksen kaltaisia erityistoimia ne eivät ole. Työttömyyskorvaus ei elvytä työttömän kulutusta, koska se on palkkaa alempi ja laskee työttömyyden pitkittyessä. Välttämättömien elintoimintojen ylläpitäminen on eri asia kuin henkiin herättäminen.

Toiseksi, jos nyt ei Liikanen, Suomen ikääntymisestä julkiselle taloudelle aiheutuvasta kestävyysongelmasta on puhunut moni muu. On liian kiusallista mainita nimiä. Borg ja Vartiainen esittävät kevään raportissaan julkisen talouden kestävyysvajeen ratkaisuksi työvoiman tarjonnan lisäämistä, esim. maahanmuuton kautta. Mutta – mutta, Unionissahan on jo vapaa liikkuvuus. Unionin kansalaiset voivat hakea töitä toisista jäsenmaista mielensä mukaan. Euroopassa on myös paljon työttömyyttä, senkin me tiedämme, joten työntarjontaa riittää. Miksi siis pitää keskustella työvoiman tarjonnan lisäyksestä? Eivätkö euroalueen sisäiset työmarkkinat toimikaan?

Olemmeko siis rahaliitossa, jolla ei ole edellytyksiä toimia, vaikka kaikki olisivat noudattaneet sopimuksia ja sääntöjä? Jos euroalueen työmarkkinat eivät toimi edes sen vertaa, että tänne saataisiin työntekijöitä tarvittaessa Unionin sisältä, miten euro voisi jatkossakaan toimia? Vai nostetaanko se esiin myöhemmin kriisi-en jatkuessa, kun työpöydältä löytyy jokin tyhjä kohta? Olemmeko taas patoamassa kasautuvia ongelmia, niin että suuri eurooppalainen yhdentymisprojekti voisi jatkaa edistymistään kriisien kautta, kuten Jean Monnet (1976) aikoinaan ohjeisti?

Unionin sisäisten työmarkkinoiden toiminnan välttämättömyyden nosti yleiseen keskusteluun mm. Martin Feldstein vuonna 1992 The Economist artikkelillaan. Asia on siten täytynyt olla hyvissä ajoin päättäjien ja asiantuntijoiden tiedossa, kun eurojäsenyydestä päätettiin. Millä oikeudella suomalaiset kuitenkin uskottiin hamstereiksi suureen eurooppalaiseen kokeiluun? Padon murtumisen aiheuttama tsunami jättää pelottavaa jälkeä.

Joka tapauksessa, kun seuraavan kerran joku alkaa perustella leikkauksia demografisella kehityksellä, häneltä voinee tivata parempaa vastausta ja ratkaisua budjettivajeongelmaan. Ja ettei vain kritisoitaisi, niin paras vastaus ongelmiin on tietysti kelluvaan valuuttakurssiin palaaminen, niin kuin 90-luvun kultaisen elpymisen vuosina.

Elina Berghäll

Lähteitä:

Feldstein, Martin (1992): Europe’s Monetary Union: The Case Against Emu, The Economist, June 13, 1992.

Monnet, Jean (1976), Mémoires, Paris: Fayard.

 

 

TOP