Euro ei pelastu pankkiunionilla ja rahastoilla

Helsingin Sanomissa (10.12.) haastateltiin Euroopan vakausmekanismin (EVM) toimitusjohtajaa Klaus Reglingiä. Kirjoituksessa todetaan, että keskustelu rahaliiton suunnasta on tällä hetkellä varsin vähäistä, mikä on täysin totta. Siinä kuitenkin myös esitetään, että euron ongelmat voitaisiin ratkaista lisäämättä yhteisvastuuta, mikä ei pidä paikkaansa. Esimerkiksi komissiolla on jo mittava agenda EMU:n uudistamisehdotuksia, ja vuodeksi 2017 komissio laatii parhaillaan ”valkoista paperia” uudistusten etenemisestä. Ehdotukset tulisivat toteutuessaan huomattavasti lisäämään yhteisvastuuta euromaiden välillä.

Realismi vs. virallinen optimismi

Regling toteaa, että euroalueen ja EMU:n (talous- ja rahaliitto) kehittämisessä on jo saavutettu paljon. On perustettu EVM ja aloitettu pankkiunionin rakentaminen. Jäsenmaiden finanssipolitiikan valvontaa ja ohjausta on tiukennettu olennaisesti. Regling torjuu käytännössä viime vuonna julkaistun ns. viiden puheenjohtajan (Juncker, Tusk, Dijsselbloem, Draghi ja Schulz) raportin pitkälle menevät ehdotukset.

Viiden puheenjohtajan raportissa ehdotetaan täydellistä rahoitus- ja talousunionia sekä fiskaalista unionia. Tämä merkitsisi paljon nykyistä laajempaa euromaiden välistä yhteisvastuuta, riskien jakoa ja yleensä solidaarisuutta. Kyseessä olisi poliittinen unioni eli käytännössä Euroopan Yhdysvaltojen luominen, kuten Regling myös toteaa. Reglingin mukaan rahaliitto saadaan toimimaan hyvin myös pienemmillä uudistuksilla, joita olisivat pankkiunionin saattaminen valmiiksi (yhteinen talletussuoja) ja yhteisten pääomamarkkinoiden kehittäminen. Pääomamarkkinoiden kehittäminen onkin jo komission ohjelmassa, mutta se on edennyt hitaasti. Regling kannattaa myös yhteisen suhdannetasausrahaston luomista. Tämä ehdotus on ollut esillä aiemminkin. Alun perin sitä ehdotti Thomasso-Padoa-Schioppan työryhmä vuonna 2012 (ns. rainy-day fund). Yhteisestä rahastosta myönnettäisiin tilapäisesti varoja jäsenmaille, jotka kohtaavat merkittäviä taloudellisia häiriöitä. Reglingin mukaan rahasto ei tarkoittaisi pysyviä tulonsiirtoja tai yhteisvastuun lisäämistä.

Yhteisvastuuta on syntynyt jo nykyisellekin euroalueelle. Reglingin oman rahaston EVM:n ja sen edeltäjän ERVV:n (Euroopan rahoitusvakausväline) valtioille sekä pankeille myöntämät lainat on rahoitettu lähes kokonaan euromaiden takauksien avulla. Toistaiseksi niissä on kyse vain rahoitusriskin yhteisvastuusta tai velansiirtounionista. EKP on puolestaan vastannut yhteisvastuun kasvattamisesta mahdollistamalla etenkin kriisimaille halvan ja varman velkaantumismahdollisuuden.  Tulonsiirto näiden kohdalla toteutuu lopullisesti, mikäli aikanaan ilmenee, etteivät ongelmamaat pystykään vähentämään keskusviranomaisilta saamaansa rahoitusta, eli velkaa (vrt. Kreikka). Tämän lisäksi pankkiunionin osana syntynyt kriisinratkaisurahasto lisää yhteisvastuuta. Jos rahaston pääoma (tavoite noin 55 miljardia euroa vuoteen 2023 mennessä) ei riitä kriisipankkien alasajoon, kustannukset lankeavat Euroopan veronmaksajien maksettavaksi. Nykyisessäkin tilanteessa onnistuneen kilpailukyvyn ylläpitämisohjelman hedelmät tulevat siis osittain valumaan asiaansa hyvin hoitaneen jäsenmaan rajojen ulkopuolelle tulonsiirtoina asiaansa huonommin hoitaneille euroalueen jäsenmaille.

Reglingin käsitys nojaakin toiveajatteluun, ettei euroalueella kohta enää olisi kriisimaita. Jatkossa maita kohtaisi lähinnä satunnaiset epäsymmetriset häiriöt. Kyseessä on tältä osin ns. virallinen optimismi (utopia), jolle ei löydy mitään tukea valuuttaliittojen eikä EU:n omasta historiasta.

Euroalueen ongelmat ovat rakenteellisia ja pysyviä

Euroalueen ongelmat ovat tuttuja historian rahaliittokokeiluista. Koska maiden kilpailukyky, ml. tuottavuus, kehittyvät eri maissa eri tahtiin, syntyy rahaliiton jäsenmaiden välille isoja kilpailukyky- ja tuottavuuseroja. Noususuhdanteessa nämä eivät yleensä haittaa, koska vahvistuva kokonaiskysyntä tukee vaikeuksissakin olevan teollisuustuotannon jatkumista. Teollisuustuotannon vähenemistä voidaan silloin myös helpommin paikata ottamalla velkaa, kuten euroalueella tehtiin 1999 – 2007. Kun rahaliitto kohtaa laskusuhdanteen tai talouskriisin, kysynnän lasku vaikuttaa voimakkaan negatiivisesti heikkoihin yrityksiin ja alemman kilpailukyvyn maiden rahoituskustannukset nousevat huomattavasti. Tämä on niin kutsuttu epäsymmetrinen shokki.

Talousteoria ja historia opettavat, että näiden häiriöiden seuraamuksia voidaan helpottaa siirtämällä tuloja rahaliiton menestyvistä maista taantuviin maihin. Tulonsiirtoja tarvitaan niin kauan kuin häiriön perustana olevat kilpailukyvyn ongelmat eivät korjaannu. Kun Yhdysvaltojen rahaliitto uhkasi hajota 1930 -luvun lamassa, siellä luotiin tulonsiirtomekanismit ylijäämän siirtämiseksi menestyvistä taantuviin osavaltioihin. Käytännössä tulonsiirroista tuli pysyviä. Liittovaltio ei kuitenkaan pelasta osavaltioita velkakriiseissä.

Euroalueen perusongelma on, etteivät useat jäsenmaat ole pystyneet tai halunneet muuttaa talousjärjestelmiään niin, että kilpailukyky säilyisi yhteisvaluutan edellyttämällä tavalla. Kyse ei siis ole eri jäsenmaihin sattumanvaraisesti kohdistuvista shokeista vaan samoja maita pitkään vaivanneesta sopeutumisvaikeudesta. Jäsenmaiden ongelmat ovatkin lähtökohdiltaan rakenteellisia ja siksi pysyviä.

Euron pelastaminen vaatii dramaattisia muutoksia

Ottaen huomioon euromaiden suuret rakenteelliset ongelmat, Reglingin näkemys, että yhteinen suhdannetasausrahasto yhdessä täyden pankkiunionin kanssa riittäisi takaamaan euroalueen menestyksen, on täysin epärealistinen. Esimerkiksi kahdella suurella jäsenmaalla (Italia ja Ranska) on ollut lähes mahdotonta saada uudistuksia aikaan työmarkkinoilla ja julkisessa taloudessa. Rahaston perustaminen ei poistaisi tätä perusongelmaa, eli sen rahavirrat tulisivat olemaan yksisuuntaisia ja pysyviä, aivan kuten Yhdysvalloissa. Rahastojen varat voisivat käytännössä tulla ainoastaan suoraan tai epäsuorasti kansallisvaltioiden budjeteista, ts. veronmaksajilta. Vain kilpailukykyään ylläpitävien maiden veronmaksajat pystyvät nettomääräisesti vastaamaan rahaston maksutarpeista. Rahoitus EKP:n kautta merkitsisi vain, että lopullinen tulonsiirto toteutuisi vasta kun selviäisi, ettei lainattuja rahoja saadakaan takaisin ja keskuspankin valtioiden budjeteille tilitettävät voitot hupenisivat. Puheet jostain ”maagisesta ”rahastosta, joka ei lisäisi yhteisvastuuta ovatkin harhaanjohtavia, ehkä jopa tarkoituksellisesti.

Usein esitetty näkemys, että laaja tulonsiirtounioni turvaisi euron tulevaisuuden, on myös varsin kyseenalainen. Tulonsiirtounioni toisi mukanaan pysyvän moraalikadon ongelman ja markkinakurin menetyksen. Teoriassa tulonsiirtoja moraalikatoineen voitaisiin euroalueella poistaa kahdella tavalla. Euroalueen päätöksenteko voitaisiin keskittää äärimmilleen. Vaihtoehtoisesti voitaisiin palata Maastrichtin järjestelmään, jossa jokainen jäsenmaa tiukasti vastaisi vain omista veloistaan eikä saisi euroalueen viranomaisilta rahoitusapua.

Ensimmäinen yllämainituista vaihtoehdoista vaatisi erittäin suuria ja vaikeita muutoksia euroalueella sekä jäsenmaissa. Niiden tavoitteena olisi varmistaa hintojen, palkkojen ja muidenkin työehtojen mahdollisimman helppoja ja nopeita muutoksia. Maiden sisäiset työmarkkinajärjestöt hajotettaisiin tai yhdistettäisiin euroalueen kattavaksi järjestelmäksi, joka sanelisi kunkin maan palkankorotus- tai palkanalennustarpeen. Vero- ja sosiaalipolitiikkaa yhtenäistettäisiin, jottei niiden avulla voitaisi jossain edistää omaa tuotantoa muiden jäsenmaiden kustannuksella (viiden puheenjohtajan ehdottama kilpailukykyviranomaisten verkosto ajaisi juuri tätä). Euroalueen kriisimaiden velkojen uudelleenjärjestelyjä varten luotaisiin yhteinen mekanismi, jonka suojissa euroalueen maat yhdessä päättäisivät kuinka paljon kunkin jäsenmaan pankit, yritykset ja veronmaksajat kärsisivät tappioita kriisivaltioiden velkajärjestelyistä. Pankkikriiseissä euroalueen pankkiunionin piirissä päätettäisiin, mitkä pankit ajettaisiin alas ja mitkä pelastettaisiin. Tämä voisi toimia teoriassa, mutta entä käytännössä? Kuinka todennäköistä on, että kaikkien jäsenmaiden kansalaiset luovuttaisivat yrityksiään, velkojaan ja käytännön elinehtojansa koskevan päätöksenteon Brysseliin? Todennäköisyys on äärimmäisen pieni. Rikkaimmissa jäsenmaissa, kuten Suomessa, tuki tällaiselle yhteisvastuulle on olematon.

Toinen vaihtoehto, eli paluu Maastrichtin sopimuksen noudattamiseen (ja no-bailout sääntöön), vaatisi jäsenmaiden välisten elintasoerojen ja markkinaehtoisten velkajärjestelyjen hyväksymistä. Jokaisen jäsenmaan rahoitustilanne, korot ja talouskasvu riippuisivat siitä, miten se pystyisi sopeuttamaan kilpailukykynsä yhteisvaluutan oloissa. Joustavat hinnat ja palkat sekä uusiin tuotteisiin ja tuottavuuteen onnistuneesti panostava yritystoiminta johtaisi korkeaan ja nousevaan elintasoon. Muu euroalue hyötyisi lähinnä maan suuremmasta tuonnista. Brysseliin ei olisi tarvetta keskittää juurikaan talouspoliittista päätäntävaltaa vaan euroalueella toimisi markkinakuri.  Euroopan vakausmekanismin ja sen edeltäjän ERVV:n ohjelmat loppuisivat nykyisten päätyttyä ja EKP:n QE sekä OMT -ohjelmista luovuttaisiin pikkuhiljaa. Nykytilanteessa tämä tarkoittaisi ainakin Kreikan ajautumista maksukyvyttömyyteen ja ulos eurosta. Pidemmällä aikavälillä riskeiksi nousisivat epäsymmetriset sokit ja pysyvät tuloerot. Kummatkin hyvin todennäköisesti pakottaisivat useamman maan ulos eurosta viimeistään seuraavan taantuman tai talouskriisin iskiessä.

Euroalueen pelastaminen ei siis onnistu pelkästään pankkiunionilla ja/tai uusilla rahastoilla. Euroalue voi pysyä vakaana vain joko poliittisen liiton osana tai järjestelmänä johon ei liity yhteisvastuuta. Jos vaadimme nykyisen euroalueen säilymistä, tulemme samalla vaatineeksi kehitystä kohti poliittista unionia (liittovaltiota), koska kaikki jäsenmaat eivät tulisi toimeen ilman tulonsiirtoja. Jos emme hyväksy pysyviä tulonsiirtoja, tulisi varautua siihen, että euroalue hajoaa joko kokonaan tai osittain. Jos poliittista tahtoa poliittiseen unioniin ei kansalaisten keskuudessa ole, euroaluetta voi olla mahdotonta pelastaa.

Helsingissä, 15.12.2016

Heikki Koskenkylä
Tuomas Malinen
Peter Nyberg

TOP