Eurooppa tienhaarassa – liittovaltioon vai ei?

Suomalaisilla on lähiaikoina edessään itsenäisyytemme ajan merkittävimpiä ulko- ja sisäpoliittisia päätöksiä. Niissä tullaan ratkaisemaan, miten ja mistä saamme tulevaisuudessa maassamme keskenään laillisesti sopia ja päättää.

Parinkymmenen vuoden aikana on Suomessa tuttuun tapaan opittu hyväksymään kasvavia kansainvälisiä yhteisvastuita ja itsemääräämisoikeuden rajauksia väistämättömänä ja usein hyvänäkin asiana. Nyt euroalue on kuitenkin kehittymässä suuntaan, joka vaatii nk. lopullista ratkaisua kansallisesta itsemääräämisoikeudestamme. Suomalaisten päätettäväksi on lähiaikoina, mahdollisesti jo ensi syksynä, tulossa euroalueen liittovaltioon osallistuminen tai siitä ulos jääminen. Viimeistään nyt onkin aika avoimesti keskustella edessämme olevien vaihtoehtojen hyvistä ja huonoista puolista ja tehdä päätöksiä niiden mukaisesti.

Kohti yhteisvastuuta euroalueella

Euroopan unionin komissio ja parlamentti valmistelevat parhaillaan integraation ja yhteisvastuun huomattavaa lisäämistä useissa työryhmissään. Brexit ja Trumpin valinta presidentiksi ovat pelästyttäneet Euroopan poliittisen eliitin pahemman kerran. Niiden varjolla puhutaan entistä enemmän Euroopan yhtenäisyyden ja solidaarisuuden lisäämisen tarpeesta ja jopa välttämättömyydestä.

EU:lla on tulossa lähiaikoina kaksi huippukokousta: Eurooppa-neuvoston kokous 9.-10.3. ja Rooman sopimusten 60-vuotisjuhla 25. maaliskuuta. Roomassa hyväksyttiin vuonna 1957 Euroopan talousyhteisön eli EEC:n perustaminen. Näihin kokouksiin on valmisteilla suunnitelmia nykyistä paljon tiiviimmästä talousunionista ja fiskaalisesta unionista. Tavoitteena onkin luoda täydellinen poliittinen unioni, joka käytännössä synnyttäisi ”Euroopan Yhdysvallat”. Tämä on ollut Euroopan poliittisen eliitin tavoitteena jo vuosikymmeniä. Vaikka ei ole vielä varmaa esitelläänkö suunnitelmat jo yllämainituissa kokouksissa, esittelyä tullaan todennäköisesti lykkäämään korkeintaan Saksan ensi syksyn vaalien yli.

Julkista keskustelua federalismin lisäämisestä käydään Euroopassa silmiinpistävän vähän. Keskustelua vaikeuttaa, ettei julkisesti haluta esittää selvää kokonaiskuvaa EU:n ja eurojärjestelmän kehittämisestä ja lopputavoitteesta (liittovaltiosta). Todennäköisesti näin ei uskalleta tehdä, koska pelätään eri maiden kansalaisten kielteistä suhtautumista, joka näkyisi tulevissa vaaleissa. Tämän vuoden aikana käydään merkitävät vaalit ainakin Hollannissa, Ranskassa ja Saksassa sekä mahdollisesti Italiassa. Toinen syy keskustelun vähyyteen on, että kokonaissuunnitelman (poliittinen unioni) esittäminen johtaisi väistämättä myös EU:n perussopimusten muuttamistarpeeseen, koska ne nykymuodossaan yksiselitteisesti kieltävät jäsenmaiden välisen yhteisvastuun. Eräissä maissa muutosehdotus kohti poliittista unionia johtaisi kansanäänestykseen, mikä saattaisi vaarantaa sen hyväksymisen.

Tämän välttämiseksi kehittämisehdotuksia tuodaan vaiheittain ja pienissä erissä käsittelyyn Euroopan parlamentissa ja kansallisissa parlamenteissa. Optimismia euroalueen tulevaisuuden näkymistä pidetään yllä viranomaisten ja median tarjoamalla rauhoittavalla viestinnällä. Hyvä esimerkki tästä oli Euroopan vakausmekanismin (EVM) johtajan Klaus Reglingin haastattelu Helsingin Sanomissa 10. joulukuuta 2016.

Realismi vs. virallinen optimismi

Haastattelussaan Regling toteaa, että euron ongelmat voitaisiin ratkaista lisäämättä tulonsiirtoja ja yhteisvastuuta. Hänestä olisi riittävää täydentää pankkiunionia yhteisellä talletussuojalla, suhdannetasausrahastolla ja kehittämällä pääomamarkkinoita, mikä muistuttaa eräiden suomalaistenkin edustamaa ajattelua (ks. esim. Korkman 2013, Vihriälä 2012, ETLA/UPI 2014 ja VM 2015). Regling, kuten monet suomalaiset talousasiantuntijat, näyttävät käytännössä torjuvan vuonna 2015 julkaistun ns. viiden puheenjohtajan raportin pitkälle menevät ehdotukset yhteisvastuun lisäämisestä ja päätöksenteon keskittämisestä (Euroopan komissio, 2015).

Viiden puheenjohtajan raportissa ehdotetaan täydellistä rahoitusunionia, talousunionia sekä fiskaalista unionia. Rahoitusunioni sisältää pankkiunionin ja pääomamarkkinoiden unionin. Lisäksi hahmotellaan EU:n lisävalvontaa tai lain tasolla olevaa ohjeistusta yritysverotuksessa, työmarkkinakysymyksissä, kilpailukykyasioissa ja julkishallinnossa. Ehdotus merkitsisi paljon nykyistä laajempaa euromaiden välistä yhteisvastuuta, riskien jakoa ja yleensä solidaarisuutta. Kansalaisten vaikuttamisen ulkopuolella olevien EU-viranomaisten vaikutusvalta heidän toimintaympäristöön tulisi ehdotuksen mukaan laajenemaan huomattavasti. Kyseessä olisi poliittisen unionin eli käytännössä Euroopan Yhdysvaltojen luominen. Raportin ehdotukset kuvaavat selkeästi keskeisten euroviranomaisten tavoitteita ja ovat jo tämän takia osa käynnissä olevan valmistelutyön ohjenuoria.

Pääomamarkkinoiden kehittäminen on jo edennyt Euroopan komissiossa. Jo aikaisemmin ehdotuksena esillä ollut yhteinen suhdannetasausrahasto on saanut kannatusta myös suomalaisten asiantuntijoiden puitteissa rajoitettuna lisäintegraation välineenä (Oksanen, 2016 ja VM 2015). Alun perin suhdannetasausrahastoa ehdotti Thomasso-Padoa-Schioppan työryhmä vuonna 2012 (ns. rainy-day fund). Yhteisestä rahastosta myönnettäisiin tilapäisesti varoja jäsenmaille, jotka kohtaavat merkittäviä taloudellisia häiriöitä. Niin kuin Reglingin oman rahaston EVM olisivat rahoitusriskeistä vastuussa lähes kokonaan euromaat takauksiensa kautta. Kannattajiensa mukaan rahasto ei tarkoittaisi pysyviä tulonsiirtoja tai yhteisvastuun lisäämistä.

Yhteisvastuuta on viime vuosina syntynyt ja syntyy jatkuvasti jo nykyisellekin euroalueelle etenkin EKP:n toimien kautta. EKP on puolestaan vastannut yhteisvastuun kasvattamisesta mahdollistamalla etenkin kriisimaille halvan ja varman velkaantumismahdollisuuden.  Tulonsiirto näiden kohdalla toteutuu lopullisesti, mikäli aikanaan ilmenee, etteivät ongelmamaat pystykään vähentämään keskusviranomaisilta saamaansa rahoitusta, eli velkaa (vrt. Kreikka). Tämän lisäksi pankkiunionin osana syntynyt kriisinratkaisurahasto lisää yhteisvastuuta. Jos rahaston pääoma (tavoite noin 55 miljardia euroa vuoteen 2023 mennessä) ei riitä kriisipankkien alasajoon, kustannukset lankeavat väistämättä Euroopan veronmaksajien maksettavaksi. Jos ja kun riskit toteutuvat ne lankeavat viime kädessä taloutensa hyvin hoitaneiden jäsenmaiden rahoitettaviksi tulonsiirtoina asioitaan huonommin hoitaneille euromaille.

Näitä ehdotuksia ja toimia kannattavien tahojen käsitys nojaa toiveajatteluun, ettei euroalueella kohta enää olisi ainakaan pysyviä kriisimaita. Kaikkien jäsenmaiden oletetaan siten toteuttavan ne rakenteelliset uudistukset joista useat ovat jo pitkään kieltäytyneet. Jatkossa maita kohtaisi lähinnä vain satunnaiset ja tilapäiset epäsymmetriset häiriöt. Tämä on hiljainen, mutta hyvin merkittävä olettamus talouspolitiikan kyvystä ratkaista euroalueen ongelmat. Käytännössä kyseessä on ns. virallinen optimismi (utopia), jolle ei löydy mitään tukea valuuttaliittojen eikä EU:n omasta historiasta.

Euroalueen ongelmat ovat rakenteellisia ja pysyviä

Euroalueen ongelmat ovat tuttuja historian rahaliittokokeiluista. Koska maiden kilpailukyky, ml. tuottavuus, kehittyvät eri maissa eri tahtiin, syntyy rahaliiton jäsenmaiden välille isoja kilpailukyky- ja tuottavuuseroja. Noususuhdanteessa nämä eivät yleensä haittaa, koska vahvistuva kokonaiskysyntä tukee vaikeuksissakin olevan tuotannon jatkumista. Tuotannon vähenemistä voidaan silloin myös helpommin paikata ottamalla velkaa, kuten euroalueella tehtiin vuosina 1999 – 2007. Kun rahaliitto kohtaa laskusuhdanteen tai talouskriisin, kysynnän lasku vaikuttaa voimakkaan negatiivisesti heikkoihin yrityksiin ja alemman kilpailukyvyn maiden rahoituskustannukset nousevat huomattavasti. Tämä on niin kutsuttu epäsymmetrinen shokki.

Talousteoria ja historia opettavat, että näiden häiriöiden seuraamuksia voidaan helpottaa siirtämällä tuloja rahaliiton menestyvistä maista taantuviin maihin. Tarvitaan pysyviä tulonsiirtoja niin kauan kuin häiriön perustana olevat kilpailukyvyn ongelmat eivät korjaannu. Kun Yhdysvaltojen rahaliitto uhkasi hajota 1930 -luvun lamassa, siellä luotiin tulonsiirtomekanismit ylijäämän siirtämiseksi menestyvistä taantuviin osavaltioihin (Rockoff 2000). Käytännössä tulonsiirroista tuli pysyviä (Tierney 2014). Liittovaltio ei kuitenkaan pelasta osavaltioita, jotka näistä tulonsiirroista huolimatta joutuvat velkakriisiin.

Euroalueen perusongelma on, että useat jäsenmaat eivät ole pystyneet tai halunneet muuttaa talous- ja yhteiskuntajärjestelmiään niin, että kilpailukyky säilyisi yhteisvaluutan edellyttämällä tavalla. EKP:n yksikkötyökustannuksiin perustuvien kilpailukykyindeksien mukaan Saksa on vuoden 1999 ensimmäistä kvartaalista vuoden 2016 toiseen kvartaaliin parantanut kilpailukykyään noin 19,3 %, Kreikka noin 6,5 %, Ranska noin 3,9 %, Suomi noin 1,7 % ja Italia noin 0,9 % (EKP 2016).

Kilpailukykyerot euromaiden välillä ovat toisin sanoen valtavat ja ne ovat kasvaneet käytännössä koko euron olemassa olon ajan. Kyse ei siis ole eri jäsenmaihin sattumanvaraisesti kohdistuvista shokeista vaan samoja maita pitkään vaivanneesta sopeutumisvaikeudesta euroaikaan.

Erot näkyvät selkeästi asukasta kohden mitatun BKT:n (bruttokansantuotteen) kehityksessä (ks. kuvio alla). Jokaisen yllä mainitun euron jäsenmaan asukasta kohden mitattu tuotanto kasvoi aina vuoteen 2007 asti, mutta vuoden 2008 kriisi kohteli maita hyvin epätasaisesti, eli kyseessä oli epäsymmetrinen sokki. Saksan asukasta kohden mitattu BKT ohitti vuoden 2007 tason jo vuonna 2010, kun taas Suomen BKT oli vielä vuoden 2015 lopussa selvästi alle vuoden 2007 tason. Myöskään Ranskan BKT ei ole saavuttanut vuoden 2007 tasoa. Vuoden 2008 epäsymmetrinen sokki teki kuitenkin pahinta jälkeä Kreikassa ja Italiassa. Kreikan asukasta kohden mitattu BKT oli vuoden 2015 lopussa hieman yli vuoden 1999 tasonsa (Kreikka tosin liittyi euroon vasta 2001), mutta Italian BKT oli edelleen hieman alle vuoden 1999 tasonsa.

 

Euroalueen jäsenmaiden ongelmat ovatkin lähtökohdiltaan rakenteellisia ja siksi pysyviä (Malinen ja Kuusi 2013, Kanniainen (toim.), 2014). Euroalue tulee myös kohtaamaan uusia taantumia ja talouskriisejä jotka tekevät näistä ongelmista yhä uudestaan akuutteja, vaikka euro nykyisestä kriisistä selviäisikin. Tämä on yksi pulmista, jotka halutaan ratkaista siirtämällä lisää päätäntävaltaa yksittäisiltä euromailta keskusviranomaisille.

Euron pelastaminen vaatii dramaattisia muutoksia

Euromaiden talousongelmat ovat hoidettavissa rahoitusjärjestelyin vain, jos ne ovat tilapäisiä. Jos ne ovat pysyviä, tarvitaan perusteellisempia ratkaisuja ja perussopimusten muuttamista.

Euromaiden suuret rakenteelliset ongelmat ja talouksien erilaisuus huomioon ottaen on täysin epärealistista olettaa, että yhteinen suhdannetasausrahasto yhdessä täyden pankkiunionin kanssa riittäisi takaamaan euroalueen menestyksen. Esimerkiksi kahdella suurella jäsenmaalla (Italia ja Ranska) on ollut lähes mahdotonta saada aikaan uudistuksia työmarkkinoilla ja julkisessa taloudessa. Rahaston perustaminen ei poistaisi tätä perusongelmaa, eli sen rahavirrat tulisivat olemaan yksisuuntaisia ja pysyviä, aivan kuten Yhdysvalloissa. Rahastojen varat voisivat käytännössä tulla ainoastaan kansallisvaltioiden budjeteista, ts. veronmaksajilta. Vain kilpailukykyään ylläpitävien maiden veronmaksajat pystyisivät nettomääräisesti vastaamaan rahaston maksutarpeista. EKP:n kautta tuleva rahoitus merkitsisi vain, että lopullinen tulonsiirto toteutuisi myöhemmin, kun selviäisi, ettei lainattuja rahoja saadakaan takaisin ja keskuspankin valtioiden budjeteille tilitettävät voitot hupenisivat. Puheet jostain ”maagisesta ”rahastosta, joka ei lisäisi yhteisvastuuta ovatkin harhaanjohtavia, ehkä jopa tarkoituksellisesti. Nykyisen shokin vaikutuksia on jo euroalueella(kin) pehmennetty EKP:n velkaantumista helpottavalla rahapolitiikalla, mikä on pitänyt valtioiden korot keinotekoisen alhaalla, mutta kasvattanut EKP:n yhteisvastuullisia riskejä.

Usein esitetty näkemys, että laajat tulonsiirrot jäsenmaiden välillä turvaisivat euron tulevaisuuden, on myös varsin kyseenalainen. Eri tasojen ja tahojen päättäjät oppisivat nopeasti, ettei tehokkuuden ja kilpailukyvyn puute johdakaan umpikujaan. Tulonsiirrot toisivatkin mukanaan pysyvän ja laajalle leviävän moraalikadon ongelman ja markkinakurin menetyksen. Vaarana olisi, että tulonsiirtojen ja yhteisvastuun turvin talouden rakenneuudistuksia siirrettäisiin, koska ne ovat poliittisesti vaikeita. Nykyistä politiikkaa euroalueella onkin moitittu juuri tästä. Hyvin matalat korot ja EKP:n valtioiden velkakirjojen laajat ostot ovat arvostelijoiden mielestä heikentäneet päätöksentekijöiden halua uudistuksiin. Heikko talouskehitys on saanut jatkua ja sen seuraamukset on peitetty velaksi rahoitetuilla alijäämäbudjeteilla.

Teoriassa tulonsiirtojen aiheuttama moraalikato voitaisiin euroalueella poistaa kahdella tavalla. Euroalueen päätöksenteko voitaisiin keskittää äärimmilleen luottaen siihen, ettei unionin keskusjohto kärsisi moraalikadosta tai muista heikkouksista samalla tavalla kuin jäsenmaiden johdot. Tämä olisi keskitetyn ohjauksen ja Euroopan Yhdysvaltojen malli. Vaihtoehtoisesti voitaisiin palata Maastrichtin järjestelmään, jossa jokainen jäsenmaa tiukasti vastaisi vain omista veloistaan eikä saisi euroalueen viranomaisilta rahoitusapua. Tässä mallissa korostuisi markkinakurin ja kansallisten päättäjien laadun merkitys.

Ensimmäinen hallinnollisesti vakaa vaihtoehto, päätöksenteon laaja keskittäminen, vaatisi kuitenkin erittäin suuria ja vaikeita muutoksia euroalueella sekä sen jäsenmaissa. Niiden tavoitteena olisi varmistaa hintojen, palkkojen ja muidenkin työehtojen mahdollisimman joustavat ja nopeat muutokset. Maiden sisäiset työmarkkinajärjestöt hajotettaisiin tai yhdistettäisiin euroalueen kattavaksi järjestelmäksi, joka sanelisi kunkin maan palkankorotus- tai palkanalennustarpeen. Vero- ja sosiaalipolitiikkaa yhtenäistettäisiin, jotta niiden avulla ei voitaisi edistää omaa tuotantoa tai elintasoa muiden jäsenmaiden kustannuksella (viiden puheenjohtajan ehdottama kilpailukykyviranomaisten verkosto ajaisi juuri tätä). Näiden lisäksi euroalueen kriisimaiden velkojen uudelleenjärjestelyjä varten luotaisiin yhteinen mekanismi, jonka suojissa euroalueen maat yhdessä päättäisivät kuinka paljon kunkin jäsenmaan pankit, yritykset ja veronmaksajat kärsisivät tappioita kriisivaltioiden velkajärjestelyistä. Julkista tukea vaativissa pankkikriiseissä euroalueen pankkiunionin piirissä päätettäisiin, mitkä pankit ajettaisiin alas ja mitkä pelastettaisiin. Tämä kaikki vaatii perussopimusten muuttamista ja ratifiointia kaikissa jäsenmaissa. Joidenkin euron jäsenmaiden jättäytymistä tämän vaiheen ulkopuolelle voidaan pitää lähes varmana.

Toinen hallinnollisesti vakaa vaihtoehto, eli paluu Maastrichtin sopimuksen noudattamiseen (ja no-bailout sääntöön), vaatisi jäsenmaiden välisten elintasoerojen ja markkinaehtoisten velkajärjestelyjen hyväksymistä. Jokaisen jäsenmaan rahoitustilanne, korot ja talouskasvu riippuisivat siitä, miten se pystyisi sopeuttamaan kilpailukykynsä yhteisvaluutan oloissa. Joustavat hinnat ja palkat sekä uusiin tuotteisiin ja tuottavuuteen onnistuneesti panostava yritystoiminta johtaisi korkeaan ja nousevaan elintasoon ja työllisyyteen. Muu euroalue hyötyisi lähinnä maan suuremmasta tuonnista. Pääomamarkkinoiden kehittäminen yhteisvastuuta lisäämättä olisi keskeinen osa markkinakurin tehostamisessa. Brysseliin ei olisi tarvetta keskittää juurikaan talouspoliittista päätäntävaltaa vaan euroalueella toimisi markkinakuri.  EVM:n ja sen edeltäjän ERVV:n ohjelmat loppuisivat nykyisten päätyttyä ja EKP:n määrällisestä elvytyksestä (QE ja OMT -ohjelmat) luovuttaisiin pikkuhiljaa. Euroalueen keskusjohdolle annetut talouspolitiikan ohjaus- ja valvontaoikeudet kumottaisiin pääosin. Jäsenvaltiot vastaisivat omasta talouspolitiikastaan ja pankeistaan. Nykytilanteessa tämä EMU:n kehittämismalli tarkoittaisi ainakin Kreikan joutumista velkasaneeraukseen. Pitkällä aikavälillä riskeiksi nousisivat kansallisesti kestämättömiksi koetut epäsymmetriset sokit ja pysyvät tuloerot. Kummatkin hyvin todennäköisesti pakottaisivat usean maan ulos eurosta viimeistään seuraavan taantuman tai talouskriisin iskiessä.

Näiden ääripäiden välissä olevat mallit voivat olla vain väliaikaisia. Valtiovarainministeriön raportissa (2015) päädytään ehdotukseen, jota kutsutaan hybridi-malliksi. Siinä olisi aineksia sekä talouspolitiikan keskittämisestä että markkinakurin kehittämisestä. Toisaalta raportissa todetaan, että tällainen hybridi-malli EMU:n kehittämiseksi sisältää helposti ristiriitaisuuksia, jotka heikentäisivät EMU:n toimivuutta.

Hybridimallin (sekamallin) epävakaus ja tehottomuus johtuu erityisesti kahdesta syystä. Ensinnäkin, tulonsiirrot aiheuttavat tehottomuutta ja ne lykkäävät tai jopa estävät tarvittavia rakenneuudistuksia, jotka ovat poliittisesti hankalia. Toiseksi, markkinakuri jää helposti vajaaksi, koska luotetaan liikaa keskitetyn päätöksenteon onnistumiseen. Komission valtuuksia talouspolitiikan ja erityisesti finanssipolitiikan seurannassa, valvonnassa ja ohjauksessa on lisätty tuntuvasti vuoden 2012 jälkeen. Toiminnan keskittäminen komissioon on kuitenkin ollut varsin tehotonta ja sekavaa (VM, 2015 ja Hetemäki, 2015).

On vaikeata ymmärtää, millä perusteilla vallan osittainen keskittäminen euroalueella toimisi jatkossa nykyistä paremmin. Kaikkia euroalueella sovittuja finanssipolitiikan sääntöjä on rikottu surutta, mm. two- ja six-pack, finanssipoliittinen sopimus sekä vakaus- ja kasvusopimus. Pysyvät kilpailukykyerot varmistavat, että tulonsiirtoja tarvitaan myös tulevaisuudessa. Jatkossakin tulonsiirtoja vastaanottavat (ja tarvitsevat) jäsenmaat yrittävät siis rajoittaa niihin liittyviä ehtoja esim. rakenteellisista uudistuksista, joita tulonsiirtoja rahoittavat maat vaativat. Euroalueen viranomaisetkaan eivät nähtävästi usko tällaiseen sekamalliin. Näennäisenä kompromissina keskusviranomaisten valtaa kasvatetaan edelleen ja valtuuksia siirretään siten näennäisesti vähäisin mutta jatkuvin askelin kansallisilta viranomaisilta keskusviranomaisille. Tämän prosessin lopputuloksena päätöksenteko keskittyy niin pitkälle kuin EU:n oma ja euromaiden kansallinen lainsäädäntö antavat siihen mahdollisuuden. Lopulta päädyttäisiin samaan perussopimusten muuttamistarpeeseen kuin päätöksenteon keskittämiseen pyrkivässä mallissa.

Suomella on edessään ikävä valinta

Euroalueen pelastaminen ei siis onnistu pelkästään pankkiunionilla ja yhteisillä rahastoilla. Euroalue voi pysyä vakaana vain joko hyvin kattavan poliittisen liiton eli Euroopan Yhdysvaltojen osana tai poliittisesti löyhänä järjestelmänä johon ei liity juurikaan mitään yhteisvastuuta. Välimallit kehittyvät poliittisten paineiden ja euroviranomaisten pyrkimysten takia kohti keskitettyä mallia.

Brexitin jälkeen paineet EU:n tiivistämiseksi ovat kasvaneet. Merkittävä liittovaltion vastustaja on eronnut, lisää eroja ei haluta ja vapaa sisäinen liikkuminen ei onnistu, koska EU:n ulkoraja ei pidä. Ulkosuhteiden hoito ei kaikissa tapauksissa onnistu, jollei yksimielisellä EU:lla ole asevoimia ja päätösvaltaa omasta maaperästään. Kaikki jäsenmaat eivät kuitenkaan ole valmiita vaadittavien päätöksien keskittämiseen samanaikaisesti. Siksi on herätetty henkiin vanha ajatus usean nopeuden EU:sta.

Euroalue muodostanee EU:ssa nopean liittovaltiokehityksen ydinjoukon. Siinä mukana olevat saavat varautua yllä kuvattuihin syvään ja laajaan päätösvallan keskittämiseen. Kansalaisten kyky vaikuttaa päätöksentekoon Brysselissä on vielä huonompi kuin Helsingissä tai muiden jäsenvaltioiden pääkaupungeissa. Tämän vuoksi euroalueella saadaan varautua nk. demokratiavajeen kasvuun.

Jos liittovaltio ja yhteisvastuu eivät houkuttele, on Suomen varauduttava eroamaan eurojärjestelmästä. Heikkoon kilpailukykyyn taipuvaisen maan kannattaa harkita sitä muutenkin (Kreikka on tästä varoittava esimerkki). Eurojärjestelmä ja Saksa sen tärkeänä ylläpitäjänä ei hyväksyne jatkossakaan yksittäisille jäsenille erityiskohtelua. EU:n jäsenenä voi euron ulkopuolella kuitenkin selvitä oikein hyvin. Suomelle tämä voisi olla monella tapaa parempi vaihtoehto (ks. Kanniainen (toim.) 2014). Itse eroprosessi olisi silti monella tavalla vaativa ja siihen tulisi valmistautua kunnolla.

Eurojäsenyys on jo muodostunut hyvin erilaiseksi kuin mitä odotettiin. Voidaankin rehellisesti kysyä, onko euroalue ollenkaan sama kuin mihin liityimme? Jos vastaus on ei, Suomella ja muilla jäsenmailla olisi juridisesti pätevä syy erota eurosta. Tämä pätisi etenkin siinä tapauksessa, jos euroalueesta alettaisiin, yllä esitetyn mukaisesti, rakentamaan tulonsiirrot mahdollistavaa liittovaltiota. Tämä rikkoisi Maastrichtin sopimuksen yhteisvastuun kieltävää lauseketta (artikla 125) ja olisi laillisesti pätevä syy erota euroalueesta. Tämä lienee myös keskeisin syy mm. Kreikan velkojen leikkaamisen välttelyyn, joka olisi tulonsiirto muilta jäsenmailta Kreikalle.

Euroopan poliittisen eliitin tavoite on liittovaltio. Tätä on kenenkään enää turha kiistää. Päätös siihen osallistumisesta tai ulkopuolelle jäämisestä voi olla edessämme jo ensi syksynä. Meidän tulisikin vaatia poliitikoilta avointa keskustelua EU:n ja euron kehityksen suunnasta ja Suomen asemasta siinä. Puolitotuuksia ja rauhoittelevia valkoisia valheita olemme saaneet kuulla jo tarpeeksi.

Heikki Koskenkylä, Tuomas Malinen, Peter Nyberg

LÄHTEET

Aggarwal, V.K. ja Granville, B., 2003, Sovereign Debt: Origins, Crises and Restructuring. Chatham House.
EKP, 2016, Harmonised competitiveness indicators based on unit labour costs indices for the total economy: 2016 Q2. https://www.ecb.europa.eu/stats/services/escb/html/table.en.html?id=JDF_EXR_HCI_ULCT
Euroopan komissio, 2015, Euroopan talous- ja rahaliiton viimeistely, ns. viiden puheenjohtajan raportti (Juncker, Tusk, Dijsselbloem, Draghi ja Schultz)
Helsingin Sanomat, 10.12.2016, ”Euro kuntoon pienin askelin”, Klaus Reglingin haastattelu / Jarmo Hartikainen
Hetemäki, M, 2015, ”Eurokriisin syyt ja euroalueen tulevaisuus”, Kansantaloudellinen aikakauskirja 1/2015
Jokela, J. – Kotilainen, M. – Tiilikainen T. – Vihriälä, V. 2014, EU:n suunta, kuinka tiivis liitto? Elinkeinoelämän tutkimuslaitos (ETLA) ja Ulkopoliittinen Instituutti (UPI), Taloustieto Oy
Kanniainen, V. (toim), 2014, Euron tulevaisuus, Suomen vaihtoehdot, Libera
Korkman, S. 2013, Euro – Valuutta vailla valtioita, Taloustieto Oy.
Koskenkylä,  H. (2013), ”Euroalueesta on tullut uppotukki”, Kanava 4/2013
Malinen, T. ja Kuusi, T., 2013, Miksi euroalue on ongelmissa? Kansantaloudellinen aikakauskirja, 109: 512-527.
Nyberg, P. (2017), “Suomella edessään merkittävä tienhaara”, Blogi 15.2.2017
Oksanen, H., 2016, Smoothing Asymmetric Shocks vs Redistribution in the Euroarea: A simple proposal for dealing with mistrust in the euro area, CESifo Economic Studies.
Rockoff, H., 2000, How long did it take the United States to become an optimal currency area? NBER historical working paper nro. 124.
Tierney, J., 2014, Which States are givers’ and which are takers’? The Atlantic, 4 May 2014. http://www.theatlantic.com/business/archive/2014/05/which-states-are-givers-and-which-are-takers/361668/
Valtiovarainministeriö 2015/syyskuu, Arvio Euroopan talous- ja rahaliiton kehittämistarpeista, Antti Suvannon (pj) työryhmän raportti, VM:n julkaisu 37a/2015
Valtiovarainministeriö 2015/helmikuu, Vakaampi talous- ja rahaliitto, VM:n raportti
Vihriälä, V. 2012, ”Ei eurobondeille, kyllä pankkiunionille”, HS vieraskynä 27.5.2012

TOP